KOMSION MATKA
suonjelilaisen lapsen lämmöstä turistien ihmeteltäväksi
Runkoni on valmistettu puusta. Päälleni on pingotettu
kireästi parkittua poronnahkaa. Olen turvallinen. Perheeni vaeltaessa pitkiä
matkoja minut sidottiin vaeltajan tai poron selkään. Jos sattui käymään niin
onnettomasti että tipuin jokeen, oli vauva sisälläni kuitenkin turvassa sillä
jäin kellumaan veden pinnalle. Kotona kodassa minut ripustettiin tukipuusta
roikkumaan ja vauvaa keinutettiin minussa kuin kehdossa. Usein kaverinani oli
hopeinen pallo. Sen helisevän äänen tarkoitus oli suojella lasta maahisilta ja
muilta pahoilta hengiltä. Suojeliko, siitä en ole täysin varma. Itse en enää
kuule pallon kilinää, enää en liiku, minua pelottaa. Tässäkö se oli, tarinani,
tännekö jään.
Ennen olin perheeni omaisuutta, en
pelännyt. Kansani oli kasvatettu rehellisyyteen ja kuuliaisuuteen niin lapsia
kuin vanhempia kohtaan. Vieraan omaisuuteen ei koskettu. Ortodoksinen uskonto
takasi tietyn tasapainon kansani keskuudessa. En täysin tiedä miksi aikansa
kuvaajat antoivat perheestäni kuvan epärehellisinä porovarkaina.
Todellisuudessa ryöstäjät olivat ihmisiä maasta nimeltä Suomi. Perheeni eli
Suonikylässä eli Suonjelissa. He kutsuivat itseään saamelaisiksi – sä´mmlaz. En
tiedä mistä nimitys koltt - koltta on peräisin, sillä se tarkoittaa omassa
kielessämme viruttaa - viruttava. Emme me ole halunneet virua tai viruttua. Halusimme
asua saamenmaassa, puhua saamen kieltä, olla saamelaisia.
Perheeni oli osa Kuolan alkuperäiskansaa.
Kuola on yleisnimitys koko Jäämeren rannalla sijaitsevalle laajalle
niemimaalle, mutta Kuola on myös saamenheimon muinainen markkinapaikka ja
kauppakeskus. Se sijaitsee ja sijaitsi Kuolanvuonossa Tuulomajoen suulla. Vesistöt
Saariselältä Kuolanvuonoon ja sitä kautta jäämerelle olivat kansani
kalastusaluetta. Järvet olivat kalarikkaita, lohi ja taimen nousivat jokiin.
Ensimmäisen kirjalliset lähteet perheeni esi-isistä ovat vasta vuodelta 1263. Yleinen
tietoisuus lisääntyi kuitenkin Kuolaan vuonna 1533 rakennetun kirkon myötä.
Tällöin kansamme liittyi tai kuten osa aikalaisista sanoi liitettiin kirkon
vaikutuspiiriin. Luostari rakennettiin kolmisenkymmentä ja linnoitus
viitisenkymmentä vuotta kirkon rakentamisen jälkeen. Kaupunki Kuolasta tuli
vuonna 1780.
Kansani eli etelästä katsottuna
eristäytynyttä nomadistista elämäntapaa vaeltaen vuodenaikojen mukaan porojen
ehdoilla. Perheillä oli omat vaihtuvat kevät-, kesä-, syyspaikat, paikkojen
sijaintia vaihdeltiin aina olosuhteiden vaatiessa. Talvipaikat olivat heimojen
keskuksia, joihin kokoonnuttiin useiden perheiden voimin talviksi. Nämä paikat
olivat pysyviä, omaamme kutsuttiin nimellä Suenjel. Suhteet muihin kyliin
olivat pääsääntöisesti hyviä. Jokaisella heimolla oli oma kyläyhteisöhallinto.
Päätökset tehtiin kyläkokouksissa, se takasi suvereenin elämänmuodon kaikille.
Maa oli kaikkia varten. Aluemuutoksista sovittiin perheen laajentuessa ja
pienentyessä, jokainen otettiin huomioon. Suulliset sopimukset riittivät ja
pitivät, sillä rikkeistä rangaistiin, jopa karkottamalla heimosta. Ravinto
saatiin ympäröivästä luonnosta marjastaen, sienestäen, kalastaen ja riistaa
metsästäen. Kalastusalueita säästettiin, samalle järvelle pysähdyttiin vain
joka kolmas kesä. Porot olivat varallisuutta, joka kävi niin ravinnosta,
kauppatavarasta kuin vaatetuksesta sekä tietenkin minunkin valmistusaineekseni.
Kuvitelmat eristyneestä kansasta ovat
kiehtovia, sillä todellisuudessa suenjelilaisetkin kävivät vilkasta kauppaa
jäämeren rannalla. He olivat aikansa mittakaavassa hyvin kansainvälisiä ja myös
raskaasti verotettuja. Liikkuvan kiinnittymättömän elämäntavan takia veroja
maksettiin usein kahdelle, pahimmassa tapauksessa kolmelle, valtiolle. Ihmiset
usein pohtivat mitä tämä kiinnittymättömyys mahtaa tarkoittaa, olivathan he
kiinni poroissaan ja pyrkivät säästämään kalavesiään eivätkä siksi vuotuisilla
kieroillaan voineet kulkea aina samoja reittejä. Venäläiset perivät veroa muun
muassa jousiverona eli manttaaliverona, joka oli miesten lukumäärään perustuva.
Miehen täyttäessä 15 vuotta, joutui hän verotuksen kohteeksi ja verotus kasvoi
aina vuosien karttuessa. 15-vuotias mies joutui maksamaan veroa esimerkiksi 1
näädännahan verran, 16 -vuotias 2 nahkaa, 17 -vuotias 3 nahkaa ja niin
edelleen. Myös kalavesistä ja riistamaista verotettiin.
On oletettua että Ruotsin vallan voimakas
verotus 1500-luvulla aiheutti voimakasta liikehdintää kansan keskuudessa
länteen ja etelään, sillä Norja oli luvannut verovapautta. Vuoden 1606
säännöksessä saamelaisia kuitenkin kiellettiin siirtymästä muille seuduille ja
heille osoitettiin maa ja vesialueet joilla heidän tulisi elää. Tämä johti
siirtymisen maakirjoihin 1600-luvun lopulla Ruotsin lapinverojärjestelmän
uudistamisen yhteydessä. Maakirjoihin merkittiin mahdollisuuksien mukaan
saamelaistenkin maa- ja vesioikeudet, mutta vain jos he itse tajusivat sitä
pyytää. Harva luku- ja kirjoitustaidottomina luonnonvaroilla elävä tätä osasi
haluta, ja jäivät näin virallisesti katsottuna maattomiksi. Omistetusta maasta
piti maksaa veroa ja tämä vero sai myös manttaaliveron luonteen. Suenjelin
kylässä verorasitteet koituivat ylivoimaisiksi. Vuonna 1695 21:stä vain 5
pystyi maksamaan täysimittaisesti veronsa, ja kaiken lisäksi verottajalla oli
oikeus seurata rajan yli verottamaan jos pystyivät, pakoon ei päässyt. Tästä
syystä osa saamelaiskylistä muutettiin taloiksi tai uudistiloiksi, mikä
luonnollisesti kavensi saamelaisten elinalaa. Verot kerättiin kollektiivisesti
kylänvanhimman johdolla, joka vapautti hänet itsensä verojen maksusta. Tästä
syystä kylässä oli päädytty siihen, että köyhin valittiin aina kylän
vanhimmaksi.
Aluemenetykset huomattuaan Ruotsin
hallinto kevensi 1700-luvun lopulla verotusta, mutta hyvin vähän suhteessa
menetyksiin joita esi-isiemme elämäntapa oli kokenut. Eikä tämä poistanut sitä
taakkaa, että heidän tuli kyyditä veroja kerääviä herroja. Kuljetusmatkat
olivat välillä pitkiä, 300-400 kilometriä.
Jos lastina oli 5000kg veroina kerättyä kalaa, saattoi kuljetus tarvita
yhteensä 300 vetoporoa. Kuulostaa hurjalta, eikö. Kaikki tämä pois oli arjen
työstä.
Hurjaa oli elämänmeno muutenkin.
Verottajien lisäksi uhkana olivat tsaudit eli vainolaiset jotka tulivat aina lännestä,
eivät suinkaan idästä. Eräs kuuluisa tsaudi oli Pekka Vesalainen. Hän oli
matkalla tuhoamaan Petsamon luostaria 1500-luvun lopulla ja tuhosi erään
saamelaiskylän ja tappoi joukkoineen kyläläiset. Vain yksi pariskunta säilyi
oltuaan paimenessa läheisellä tunturilla. Tiedetään myös, että vuonna 1611
tanskalaiset hyökkäsivät Kuolaan tuhoten 3 kylää 10 neliökilometrin säteellä. Kulkiessaan
Suenjelin vesireittejä pitkin myös esi-isiemme kylä koki menetyksiä, mutta
vähemmän kuin muut. Suurin uhka oli itse luostari, joka anasti vaikutuspiirinsä
asukkailta. Suonjelilaisetkin menettivät lähes kaikki oikeudet maihin ja
vesistöihinsä. Vuonna 1697 Suuriruhtinaan ja Tsaarin päätöksellä heille,
kolttasaamelaisille, palautettiin kuitenkin kaikki alueet ja oikeudet, jotka
luostari oli anastanut. Myös luostarin patoama kalarikas Tuulomajoki
vapautettiin. 16.4.1968 käskykirjeellä vahvistettiin Suonjelin koltille
kuuluneet kalastus- ja omistusoikeudet maa-alueisiin ja kalavesiin. Tämä loi uskoa tulevaan.
Yhteisöllisyys kuitenkin säilyi
nykytietämyksen mukaan vaikeinakin aikoina, myös talouselämän lonkeroiden
ulottuessa erämaahan. Tulot jaettiin tasaisesti sekä perheen että koko Suonjelin
kylän hyväksi. Tuloja tienattiin sieltä mistä voitiin, muun muassa
kuljettamalla rahtia kauppiaille, majoittamalla ja kyyditsemällä
merikalastajia, vartioimalla kausikalastajien majoja ryöstäjiltä, polttopuiden
hakkaamisella kaupunkilaisille sekä tietenkin käsityöllä. Veneiden, pororekien,
nahka- ja tuohitöiden valmistus oli välttämätöntä, mutta myös kannattavaa
kauppatavaraa. Luonnonvarainen elämä takasi elämän perusedellytykset, kuten
ravinnon ja pukeutumisen raaka-aineet. Suonjelilaiset sopeutuivat muiden
heimojen tavoin siihen mitä jäi. Suurimmat epäsopuisuudet alkoivat vasta suomalaisten
tultua, koska suomalaiset eivät osanneet elää saamelaisten mailla ja vesillä
sopuisasti. Jäämeriyhteys meni kaiken ylitse.
Ensimmäinen maailmansota
Minut valmistettiin ensimmäisen
maailmansodan kynnyksellä vuonna 1914. Olin isovanhempien arvokas lahja
lapsenlapselle ja heidän vanhemmilleen. Kukaan ei tuolloin osannut kuvitella miten
minun matkani tulisi poikkeamaan edeltäjieni ja kanssasisarieni matkoista.
Maailma oli muuttumassa, mutta kukaan ei voinut tietää miten. Vaikka ensimmäisen
maailmansodan kauhut kantautuivat myös perheeni korviin, lyhytaikaisia
evakkoretkiä lukuun ottamatta sota ei koskettanut kylääni. Osa kolttaheimojen
jäsenistä oli lähtenyt Neuvosto-Venäjän sotilaiksi, mutta oma perheeni pysyi
onneksi kasassa. Sota kuitenkin romahdutti porokantamme eli omaisuutemme.
Poroja puhtaasti ryöstettiin tai teurastettiin sotilaille ruoaksi. Leimaalyövä
porovarkausuutisointi alkoi ja syyllisiä etsittiin saamelaisista, jotka
perinteidensä varjolla tuskin olisivat voineet tehdä sitä heimoveljilleen.
Tälle kaikelle on kuitenkin löydettävissä
järkiperäisiä syitä. Suomi oli itsenäistynyt vuonna 1917 Neuvosto-Venäjästä ja
havittelivat Suomineidolle oikeaa käsivartta jäämeriyhteyden toivossa. Vuosien
1918-1920 aikana suomalaiset organisoivat alueillemme useita niin kutsuttuja ”kolttaretkiä”,
joiden tavoitteena oli epävarmojen alueiden kytkeminen valtakuntaan.
Tarkoituksena oli sekä pelotella että käännyttää villiä rajaseutua ja sen
kansaa sivilisaation piiriin. Kansallismielisen sivistyneistön tavoitteena oli
yksikielinen ja yksimielinen maa. Rajan takana sijaitsi automaattisesti
punainen ryssäläinen sekarosto, vaikka kansani ei todellisuudessa ollut
paljoakaan tekemisissä venäläisten kanssa kaupankäynnin ulkopuolella.
Kolttarekistä julminta johti Martti Wallenius, jonka joukot laittoman
rajanylityksen jälkeen tuomitsivat syyttömiä kyläläisiämme muun muassa
porovarkauksista ilman oikeudenkäyntiä. Paikallinen ryöväri Mosku oli saanut
Walleniuksen pauloihinsa luodessaan kuvitellun uhan porovarkaista. Tämä
tulkinta sopi Walleniuksen tarpeisiin, sillä hänelle koltat olivat ryssän
rappeuttama kansa. Hän kykeni myös käyttämään sotatilaa hyväksi vihollistamalla
koltat puhumalla salamurhaajista ja sotatilasta, sekä ”oikeuttamalla” näin
väkivallan. Vaikka päämaja tiesi retkestä, ei se voinut antaa virallista
tukeaan ja siksi toiminta tehtiin siviiliasuissa. Perheeni säästyi kuin ihmeen
kaupalla, mutta kyläni kärsi.
Suomalainen, minäkö?
Tarton rauhassa vuonna 1920 toteutui itsenäistyneen Suomen
toive ja Petsamon alue, oikea käsivarsi, liitettiin Suomen valtion alueisiin.
Suomi sai tarpeellisen ja paljon tavoitellun jäämeriyhteyden. Virallinen
retkikunta valtasi Petsamon vuosien 1920-21 aikana. Raja vedettiin
Korvatunturilta Kalastajasaarentoon. Tässä rajanvedossa ei huomioitu
luonnonoloja eikä asutusta samalla tavalla kuin Karjalassa vastaavassa
tilanteessa. Tämä rajanveto sulki jo toisen suomensaamelaisen kielialueen. Tällä
kertaa jouduimme osalliseksi myös me suonjelilaiset. Raja halkaisi
talvikylämme, Suonjelin eli Suonikylän. Osa kylästämme jäi Neuvostoliiton osa
Suomen puolelle. Heimomme sai vapaasti päättää kumman valtion puolelle
haluaisivat jäädä. Useimmilla kotiseutu voitti ja jäätiin sille puolelle jonne
kevät-kesä- ja syyspaikat painottuivat. Perheeni valitsi näiden syiden pohjalta
Suomen. Ennen rajat eivät rajoittaneet heimomme liikkeitä, mutta nyt katkesivat
yhteydet Kuolaan kuin veitsellä leikaten. Metsien keskelle ilmestyi heimollemme
käsittämätön asia, kahden valtion raja, jonka ylittäminen oli ehdottoman
kielletty. Ikiaikaiset perinteet kylien välisestä vuorovaikutuksesta loppuivat lähes
samalla hetkellä kun jossain kaukana vedettiin karttaan viivoittimella viiva ja
kokouksessa käteltiin onnistuneiden neuvotteluiden kunniaksi. Vasta paljon
myöhemmin meille selvisi, että sukulaisemme jotka jäivät rajan toiselle
puolelle menettivät kaikki poronsa, joutuivat kommunismin alle ja kolhooseihin.
Alku ei ollut meilläkään helppo. Ensimmäisen kerran perheellänikin alkoi uusi
köyhempi elämä, koska käytettävissä oleva elintila kapeni selvästi. Suurin osa
poroista menetettiin tai ne lähtivät rajan taakse vanhoille alueilleen luonnon
ohjaamina. Myös 1500-luvulta heimomme käytössä ollut lohijoki jäi rajan taakse.
Suomi kuitenkin lupasi huolehtia meistä kuten muistakin kansalaisistaan.
Lupaukseen sisältyi myös kunnioitus heimomme ikuisista omistusoikeuksista
maitamme ja vesiämme kohtaan. Vuosien 1921-1923 aikana kaikki heimomme jäsenet
allekirjoittivat uskollisuudenvalan Suomelle. Maanomistusratkaisut olivat
Suomelle kuitenkin helppoja, sillä Suomen mukaan Venäjällä ei ollut lainkaan
yksityistä maanomistusta ennen Suomen aluevaltausta. Tämän seurauksena osa
saavutetusta Petsamon alueesta lahjoitettiin Petsamon luostarille ja loput
jaettiin yli 700 yksityiseen tilaan vuoden 1925 asutuslain perusteella. Suomi
haaveili Petsamon ja lapin talousihmeestä. Suomella oli vahvat tiesuunnitelmat
niin puukuljetuksia, malmin kuin kalastuksenkin suhteen. Jäämerentien
rakentaminen myös aloitettiin, se valmistui vaiheittain vuosien 1928 – 1931
välillä. Tie toi paljon matkailijoita, sillä tiellä alkoi myös linja-auto
liikennöinti. Tämä toi yhä pystyssä olevia majataloja alueille ja tietenkin
työtä.
Saimme mekin tukemme, sillä Suomi tuki
uuden talvikylän rakentamista menettämämme Suenjelin tilalle. Saimme valtion
tuen raaka-aineille, ja rakensimme uuden kylämme omasta toiveestamme itse.
Kaksikymmentä hirsitaloa vajoineen, saunat ja koulu. Perheeseeni syntyi uusi pienokainen
ja ensimmäistä kertaa ulkopuoliset ihmiset olisivat halunneet auttaa
synnytyksessä. Emme täysin ymmärtäneet terveydenhuollon merkitystä, olimmehan
ennenkin tulleet toimeen ilman ulkopuolisten apua.
Elämä jatkui perinteistä kiinni pitäen,
sillä Suomi oli sen meille mahdollistanut. Olot uudella kotialueellamme,
Maurajärven kylässä, Mauralammin rannalla, olivat heimomme mielestä hyvät.
Pystyimme rakentamaan elämäämme luonnon antamilla ehdoilla. Porokantamme eli
varallisuutemme lähti kasvuun. Käsityötaitoamme arvostettiin ja Norjan
markkinat olivat yhä käytössämme. Uutta tietä pitkin kulkeneet virkamiehet ja
matkalaiset ihastuivat toimivien poronnahkavaatteiden lisäksi myös minuun. Tuntuu
omituiselle ajatella, että jossakin varakkaassa perheessä suuren
monikerroksisen tiilitalon ylimmässä kerroksessakin joku vastasyntynyt keinui
kaltaisessani kehdossa. Ihmettelin myös miksen minä päässyt yhtä pitkille
vuotuisille vaelluksille kuin esi-isäni.
Vaikka meillä entisillä Suonjelin
kyläläisillä oli yhä kylähallinnossamme entisen kaltainen mielipidevapaus ja
demokraattinen asioiden käsittelyn tapa, jonkin oli silti muuttunut. Meille
luonnon ehdoilla elävälle kansalle alettiin kylvää suomalaisten taholta
monenlaisia asenteita. Suomalaiset pyrkivät entistä enemmän vaikuttamaan
toimintaamme, erityisesti kieleemme. Saimme puhua vain suomea, koulussa emme
saaneet puhua laisinkaan omaa kieltämme emmekä missään nimessä venäjää. Sama
ilmiö oli vallalla myös Norjassa, sillä kummatkin valtiot rakensivat
tietoisesti kansakuntaa korostamalla rajoja yhteneväisyyden mittarina ja
kansankieltä identiteetin oleellisena osana. Suomen suhde Petsamoon muuttui
lupauksista huolimatta siirtomaavaltaiseksi. Saamelaisuus kytkettiin nopeasti
osaksi luonnon ilmiötä eikä älyllisesti sivistynyttä yhteisöä. Tämä alkoi
aiheuttaa ainakin suenjelilaisissa omien sukujuuriensa halveksintaa. Tälle
vuosituhannelle asti elossa elänyt saamelaiskuva syntyi vuosien 1920-1944
välisenä aikana, jolloin kyläläisiänikin alettiin tutkia rotuopillisesta
näkökulmasta. Kylässä vieraili taajaan lääkäreitä ja valokuvaajia, jotka
halusivat mitata ruumiin rakennettamme, kallonmuotojamme sekä kuvata meidät
alasti jotta voisivat etsiä meistä eroja puhtaaseen kansaan verrattuna.
Kansallismielisen valtion näkökulmasta saamelaisista muovattiin historiatonta
kansaa, sillä vain valtiomuodon omaavalla kansalla voi olla historiaa. Kulttuurin
elvyttämiselle ei nähty tarvetta, sillä sosiaalidarwinismin näkökulmasta
katsoen ihminen ei saisi puuttua luonnon kulkuun. Korkeamman kulttuurin
oletettiin tarttuvan kuin rutto. Saamelaiset nähtiin sopeutumattomina,
kuolevana kansana joka rappeutuu joko itsestään, tai pikkuhiljaa luopuu omasta
kulttuuristaan ja suomalaistuu. Oli ehkä perheeni onni, ettei heillä käynyt
mielessäkään että joku voisi ajattelisi heistä näin. Suuri joukko tutkijoita
oli tuloksissaan toki toista mieltä, mutta koska nämä tulokset julkaistiin vain
omissa tai kansainvälisissä julkaisuissa media pystyi yhä luomaan valtion
johdon tahtomaa kuvaa järjestymättömästä kansasta, metsäläisistä. Visuaalisella
ilmaisulla, lehdistökuvilla, oli voimakas intuitioihin vaikuttava voima. Kaikki
saamelaisista lehdistössä julkaistut kuvat oli otettu ulkona siitä huolimatta
että heistä suurin osa asui jo pysyvästi taloissa. Uusi elämänmuoto ei
kuitenkaan syrjäyttänyt luonnonvaraista elämänmuotoamme, vaan pääsin vieläkin
mukaan poropaimeneen sekä ravinnonhaku vaelluksille, joskin ne olivat lyhyempiä
kuin menneinä vuosikymmeninä. Suurin osa
ajastani kului jo sisällä avotakan äärellä vaihtuvia pienokaisia tuudittaen.
Lopun alkua?
Toinen maailmansota mullisti suenjelin saamelaisten elämän
lopullisesti. Tilanne oli levoton jo vuoden 1938 alkupuolella runsasmääräisten
rajaloikkareiden takia. Lopulta talvisota pakotti suenjelilaiset evakkoon
joulukuussa vuonna 1939. Inarinjärven pohjoispuolitse tapahtuneessa evakossa
oli onni onnettomuudessa, sillä talvi mahdollisti porotokkien kokoon saannin ja
tavaroiden siirtelyn tiettömässä maastossa. Vanhukset, naiset ja lapset
kuljetettiin kylältä Ivalon ja Petsamon välillä kulkeneen maantien varteen, ja
siitä edelleen rekoilla Perämeren pohjukassa sijaitsevaan Tervolan kuntaan.
Kolme kuukautta kestäneen aktiivisen evakuoinnin jälkeen saapui rauhanviesti.
Miehet vapauttivat porotokkansa, jotka palasivat itsenäisesti kotialueelle
Suenjeliin. Miesten palatessa kylään hävityksen mittakaava paljastui. Evakossa
tienvarteen jätetyt tavarat oli tuhottu. Osa kylän taloista oli kaupan ja
asuntolan ohella poltettu. Yhteisöllisyys piti kuitenkin pintansa, niinpä palasin
minäkin evakosta kotiseudulle uutta pienokaista kantaen heinäkuussa vuonna
1940. Kotimme oli tuhottu, mutta monien muiden tavoin saimme majapaikan pystyyn
jääneistä taloista. Eihän talot olleet ennenkään heimollani elämän
edellytyksenä ollut. Turvekammit ja kodat ajoivat saman asian.
Ennen sotakorvausten eli puukuorman tuloa
syttyi kuitenkin uusi sota. Omatoimiset evakuoinnin kylien välillä eivät
riittäneen, vaan koko Petsamo evakuoitiin lopulta syksyllä 1944. Koko
evakuointi oli valmis viikossa ja meidät siirrettiin saksalaisella kalustolla
Pohjanmaalle. Me suenjelilaiset päädyimme muiden kolttien ohella Kalajoelle.
Muutos oli monille fyysisesti ja henkisesti liikaa. Meillä suenjelilaisilla jäi
kotiseuduille koko omaisuus sekä liikkuva rahamme noin neljätuhatta poroa.
Vapaaseen ravinnon metsästykseen tottunut heimomme oli hätää kärsimässä
säännösteltyjen korttiannosten, rajoitetun elämän, rahattomuuden, työttömyyden
sekä yleisen tekemättömyyden sekä sairastelujen takia. Likainen vesi sekä uudet
mikrobit aiheuttivat paljon kuolemiinkin johtaneita ripuli- ja keuhkotauteja.
Koska tavaramme olivat hukassa, paikalliset pitivät meitä saastaisina
kulkiessamme kuluneissa vaatteissamme jotka meille oli lähtiessämme päälle
jäänyt. Toisaalta evakuointi oli monille kuin ulkomaanmatka. Monet näkivät
elämänsä ensimmäisen kerran tien, kanoja, sikoja ja jotain niinkin eksoottista
kuin porkkanoita ja omenia. Itse huomasin kauhukseni hopeisen helisevän pallon
kadonneen, ehkä se jäi saksalaisten rekkoihin ja helisee nyt jonkun saksalaisen
lapsen kehdon yläpuolella. Mikä nyt suojelisi meitä pahoilta hengiltä?
Evakkoaika pohjanmaalla kesti yli vuoden.
Oli vähällä etten itsekin unohtunut tarpeettomana Pohjanmaalle. Evakon jälkeen
meidät siirrettiin muiden kolttien ohella Ivaloon, jossa majoituimme
saksalaisten vanhoihin parakkeihin ja korsuihin. Vaihtoehtoinamme oli jälleen
joko palata kotiseuduillemme Neuvostoliittoon tai jäädä Suomeen. Iäkkäät
halusivat palata, nuoret jäädä. Nuoret ymmärsivät mitä rajan takana odottaisi
ja iäkkäämmät jäivät koska halusivat pitää perheet yhtenäisinä. Porot oli
menetetty, vain harva poro oli tuurilla jäänyt Suomen puolelle. Tästä syystä
heimomme oli köyhtynyt, jäänyt omilleen. Suomi oli varannut koltille alueen
Nellimissä, mikä oli kuitenkin liian pieni kaikille. Koska Suomella oli halua
asuttaa koltat mailleen alkoivat suenjelilaisetkin yhteistyössä ja itsekseen
etsimään uutta asuinaluetta. Suenjelilaiset kuten muutkin koltat tiesivät ettei
entisiä luonnonrikkaita maita vastaavaa
löydettäisi. Monet kannanotot valtion johdon taholta vuosina 1944 – 1945
puolsivat suenjelilaisten lohduksi koltille erityishuomiota. Me olimme yleisen
äänen perusteella ansainneet sen, sillä yli puolet Petsamon alueesta oli
kuulunut meidän nautinta alueeksemme ja meidän elämäntapamme nähtiin maailman
mittakaavassa ainutlaatuisena. Meille se oli ihan tavallista elämää.
Suomi teki päätöksensä. Uutta talvikylää
ei enää rakennettaisi, vaan asutus sijoitettaisiin poronhoidollisesti ja
kalastuksellisesti huomioiden sukukunnittain haja-asutuksena. Sevettijärvi
todettiin kesäisen saamelaisretkikunnan päätöksellä elinkelpoiseksi alueeksi,
olihan se vanhaa petsamolaisten syyskalastusaluetta 1800-luvun lopulta. Vuosien
1948 ja 1950 välisenä aikana rakennettiin molempiin kolttasaamelaisalueisiin
Nellimiin ja Sevettiin asuntoja. Suonjelilaiset sijoittuivat sukuineen
Sevettiin ja Sevetin eteläpuolelle, meitä oli yhteen 230 henkilöä ja 60
taloutta. Uudet valtion avustamat tupamme olivat yksinkertaisia hirrestä
valmistettuja yhden tai kahden huoneen tupia. Päärakennuksen lisäksi jokaiseen
pihapiiriin kuului aitta lammasläävineen sekä käymälä. Rakennusapua perheet
saivat norjalaisilta. Erityistä tarvetta oli työporoille, sillä tietä ei ollut.
Kaamasen tie lähes sadan kilometrin päässä oli lähin maantieyhteys alueelle. Kolme
Suenjelin kylästä lähtöisin ollutta perhettä ei suostunut muuttamaan heille
osoitetulle paikalle. He menettivät kolttastatuksen ja kaikki tulevaisuuden
tuet.
Koska kaikesta oli pulaa, olin minäkin
liikkunut tapani mukaan tarpeen tullen perheiden välillä. Muuton aikoihin
Fofanoffien sukuun syntyi uusi pienokainen ja muutin perheen mukana Kuosnajärven
rannalle, noin 50 kilometriä Sevetistä etelään. Elämä pyrittiin palauttamaan
mahdollisimman normaaliksi. Monilla suenjelilaisilla oli edelleen poroja,
ainakin vähän kaikilla. Asutusrajat elivät jatkuvasti. Paikalleen asettuminen mahdollisti
meille uudenlaisen elämäntavan, viljelyn ja karjankasvatuksen. Yhteinen
talvikyläperinteemme kuitenkin näivettyi, mikä vähensi radikaalisti sukujemme
välistä yhtenäisyyttä. Koulumme oli edelleen suomalainen, suomalaistava.
Kouluiän saavuttaneet lapsemme asuivat asuntolassa koulunyhteydessä erossa
vanhemmistaan ja perheestään. Lasten oli vaikea ymmärtää miksi koulussa ja
asuntolassa ei saanut puhua omaa kieltä. Meillä suenjelilaisilla tilanne ei
ollut yhtä paha kuin monilla muilla saamelaisilla, sillä asutus sijaitsi
kohtuullisen korkeintaan 60 km matkan päässä koulusta ja ympärillä oli
jatkuvasti omaa kieltä puhuvia sukulaisiamme. Autolla kuljettavaa tietä tosin
ei ollut, mutta emmehän me sitä osanneet kaivatakaan. Tie rakennettiin vasta
1960-luvun lopulla.
Väkemme lisääntyi nopeasti ja pirtit
jäivät heti pieniksi. Lisääntymistä ei muistettu ottaa huomioon asutuksensuunnitteluvaiheessa.
Koska koulumme olivat edelleen pakkosuomenkielisiä ja tähtäsivät
suomalaistamiseen, moni myös suomalaistui. Kuten sodanjälkeen yleisestikin,
myös meiltä muuttoliike poispäin vilkastui kielitaidon kehittymisenkin
avittamana. Tämä aiheutti luonnollisesti huolta monilla tahoilla mikä edisti
kolttalain uudistusta. Vuonna 1955 asetettiinkin kolttalaki- ja asetus, joka
mahdollisti poikkeukselliset maankäyttöoikeudet, maansaannin ja rakentamisen,
sekä uusien koltta- ja porotilojen perustamisen. Monet nuoret lähtivät silti.
Osa halusi lähteä jättäen kaiken taakseen ja aloittaen puhtaalta pöydältä
suomalaisina, toiset kantoivat kolttasaamelaista identiteettiään vahvasti
mukana. Jotkut sanovat että tie tuo, mutta siellä meillä tuntui että uusi tie
lähinnä vei. Vei se minutkin. Olin jäänyt muinaismuistomaiseksi esineeksi
uusien modernimpien lastenkaukaloiden jalkoihin. Viimeisin lapsi, tämä Fofanoffin
sukuun syntynyt, otti minut muistoksi mukaan Helsinkiin 70-luvulla. Moderni
urbaani elämä sopi hänelle. Jossain vaiheessa 90-luvun taloushuumaa menetin
merkitykseni muistona ja minut kannettiin
kansallismuseon intendentille. Täällä minä nyt sitten olen, lasisessa
vitriinissä muiden esineiden kanssa, jotka aikanaan olivat heimoni elämälle
tarpeellisia käyttöesineitä.
Entä nyt?
Vaikka minua pelottaa, en ole lopulta
huolissani. Tulevaisuus näyttää valoisammalle. 1960 –luvun lopulla perustettiin
saamelaiskomitea ajamaan kaikkien Suomen saamelaisten asioita. 1970 –luvulla
tuli voimaan maanjärjestysasetus, mikä takasi suenjelilaisillekin
omistusoikeuden asuttamalleen maalle. Samalla vuosikymmenellä koltankielemme
kirjattiin mustaa valkoisella. Kirjakielen synnyttämisen jälkeen olemme voineet
kommunikoida omalla kielellämme myös kirjallisesti, mikä on ollut tärkeässä
osassa kielen elvytystä. Vasta 1980
–luvun jälkeen asioissamme alkoi ilmetä mielipiteenvapautta ja keskustelu
vapautui. Nyt voimme jo ääneen sanoa, että meistä rikkaiden alueiden ihmisistä
(hyvät kalavedet, laitumet, porot, kauppareitit) tuli pienen tontin omistajia.
Nyt uskallamme sanoa, että Suomi ei koskaan tunnustanut menetettyjä maitamme.
Lainsäätäjät ovat kuitanneet kolttien omistamat maat ja vedet valtion
omaisuudeksi. Kirkolta olemme saaneet anteeksipyynnön vasta 2000-luvun
puolella. Tämä ei tarkoita että olisimme tyytymättömiä, tiedämme olevamme
onnekkaita asuessamme Suomessa. Kuolaan jääneillä sukulaisillamme ei ole
vieläkään elinkeinon harjoittamisen vapautta, verkkokalaus ja nuottaus ovat
yhtä kiellettyjä. Meille tämä kaikki on mahdollista. Sitä en aina ymmärrä miksi
jotkut ovat meille kateellisia, en koe heimoni saaneen mitään ilmaiseksi. Olen
monesti miettinyt miltäköhän näistä minua ihailevista turisteista tuntuisi, jos
heitä kiellettäisiin puhumasta omaa kieltään, elämästä omaa elämäänsä. Luontaiselinkeinojen,
poronhoiton ja kalastuksen osuus on viime vuosikymmeninä entisestään
vähentynyt. Pienporonomistus on lähes loppunut omaan mahdottomuuteensa;
metsästys, kalastus ja marjastus ovat menettäneet merkitystään elinkeinona.
Niitä harrastetaan usein enää kotitarpeiksi. Uusia toimeentulonlähteitä on
löydetty jonkin verran palvelualoilta tai yrittäjänä, mutta työttömyys on
koltta-alueella pysyvästi korkeissa lukemissa. Ne jotka ovat jääneet, eivät
halua lähteä. Siellä missä on koti, siellä on sydän. Täältä etelästä katsoen
ymmärrän sekä heitä, jotka haluavat jäädä, että heitä jotka haluavat lähteä ja
olla suomalaisia.
Toistaiseksi olen siis täällä
Helsingissä, kuten monet heimomme geenejä kantavat perillisetkin. Kolttasaamelaisia
arvioidaan olevan tämän päivän Suomessa yhteensä noin 700 henkeä. Heistä yksi
kolmasosa asuu koltta- ja saamelaisalueen ulkopuolella. Nuoret saamelaiset ovat
kiinnostuneita juuristaan ja kielestään. He ovat vähemmistö vähemmistön
sisällä. Vaikka heimoni kiikkuu yhtä kuilun partaalla taistelen
elinvoimaisuudestaan jaksan uskoa ettei kielemme ja kulttuurimme sittenkään
kuole. Monilla on haaveita juurille palaamisesta. Luonnonvarainen elämä ei ole
enää entiseen tapaan mahdollista, mutta siitä huolimatta koti on siellä missä
sydän on. Ehkäpä vielä jonain päivänä olen omieni parissa, omilla seuduillani,
vaikkapa saamelaiskeskus Sajoksen vitriinissä. Toivon että voin toimia esikuvana
monille kaltaisilleni. Ettei perimätietoamme unohdeta vaan se otettaisiin
osaksi nykyaikaista elämää. Menneisyyttä ei voi palauttaa, mutta sitä voi aina
kunnioittaa.
Hei heimolleni!
Terveisin, komsionne.
Kirjoittajalla ei ole itsellään saamelaistaustaa. Teksti on korjailematon versio palautetusta kurssityöstä, siis harjoitus.
Lähteet:
Jefremoff, I. 2005. Kolttasaamelaiset nyt. Tutkimus kotoutetun
kansan elämäntilanteesta
uuden vuosituhannen alussa. Gummerus.
144 s.
Lehtola, V-P. 2012 Saamelaiset suomalaiset - kohtaamisia
1896-1953. Suomalaisen
kirjallisuuden
seura, Helsinki. 528 s.
Mustonen, K. &
Mustonen, T. 2011 Eastern Sámi Atlas.
Snowchange. 331s.
Sverloff, M. 2003.
Sunjelin saamelaisten perintö. Vammalan kirjapaino. 221s.
http://elokuvat.blogspot.fi/2009/04/dokumentin-ytimessa-47-saamelaiset.html
http://www.saaminuett.fi/component/docman/doc_download/12-isotalo-matti-suonjelin-asuinsijat.html
Muita aiheeseen liittyviä lähteitä löytyy osoitteesta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti